Aloitan työt niinkuin joka lauantai Tulen klo:08.30 baarille, haen lehdet, keitän kahvin, lasken pohjan. 08.50 nään taas tutut asiakkaat pihassa odottamassa jotta baari aukeaa. Tiedän jo ulkoa päivän kulun, ne puujalkavitsit mitkä tulossa...  Avaan oven no niin, ei muutakuin 15h minimissään jäljellä jälleen..

Elämäni on jo pitkään tuntunut kuin elokuvasta; Päiväni murmelina.. Olen aina rakastanut asiakkaitamme, mutta viimeisen puolivuotta kaikki on tuntunut kovin raskaalta, ja olen ärsyyntynyt hyvin nopeaan kaikkeen. En tiedä mikä vaivaa, enhän nyt niin paljoa kuitenkaan duunia joudu painamaan?? Enhän? Yritän tämänkin lauantain vaan vetää positiivisella asenteella..  Noin klo: 17 alkaa muodostuun tuleva illan kulku.. Siinä vaiheessa en vain tiennyt kuinka pahasti lopulta tulee käymään, jos olisin tiennyt olisin soittanut apukäden.

Porukkaa alkaa pikkuhiljaa valumaan enemmän ja enemmän. 19 aikaan tulee pari taksia pihaan, ja samaan aikaan tuntematon mies tulee vaatimaan soita poliisit! Kysyin tottakai että miksi ihmeessä? Mitä on tapahtunut? Hän ei suostu sanomaan, vaatii edelleen poliiseja.. Kerron etten ole soittamassa yhtäkään poliisia ennenkuin kerrot miksi! Tätä inttämistä kesti noin 3 minuuttia. Hermo kiristyy.. Lopulta totean;" Nyt on sellanen juttu, ainoa jonka soitan on taksi ja sä lähdet nyt muualle. Mulla on tässä muutakin kuin vängätä tyhjästä." Soitin taksin, jouduin taluttaan miehen pihalle.

Klo: 20.00 en pääse edes tiskin takaa kauppaan hakemaan lisää lantrinkeja, saati hakemaan laseja pöydistä. Onneksi on kantaporukka, yksi haki lantringit kun kirjoitin lapun, ja toinen kävi tiskaan äkkiä lisää laseja mulle. Tiskillä on kokoajan 10-15 henkeä..

Lopulta 21.45 pääsen itse tiskaamaan, saan juuri koneen ladattua kun kuulen hätääntyneen huudon salista. Kiroan jo valmiiksi .. Menen katsomaan, kappas kappas sama vanha naama jonka joudun joka vkl heittämään ulos.. Hän oli kerran jo poistunut, käynyt näköjään ottaan lisää huikkaa kotona ja nyt vaatii eläkeläispariskunnan juomia.. Sanoin hyvin ärsyynteneesti jo;" Nyt kotiis nukkuun! Sulla ei ole yhtäkään juomaa täällä ". EiH!  vieläkin väittely jatkuu, baarin yksi isokokoisemmista miehistä hermostuu tähän.. Nousee, Non NI!! Nythän menee s**tanan lujaa!! Nappaan tästä humalaisesta olkapäästä ja käännän ovelle, no tottakai jalat lähti alta ja pää osui patteriin! Great! Oliko vielä jotain mukavaa?? Olin ihan varma että sattu pahemmin, onneksi juopon tuuri.. Käännän miehen ympäri lattialla, huudan jo että näytä sitä päätäs! Sen jälkeen alkaa jumalaton haistattelu sekä uhkailu.. NYT RIITTI! Nostan miestä paidasta ja sihisen; " Tajuatko sää h******* imbesilli että sä tulet tähän baariin joka lauantai, aloitat tappelun tulet PILAAN MUN ILLAN???? Joka vkl me käydään tää sama keskustelu! Luuletko todellakin ettei mulla ole muuta tekemistä kun paimentaa sua ja kuunnella sun v********??!!?? Mies hiljenee ja tajuaa ettei nyt hyvä heilu.. Nostan ylös, totean nyt ulos! Tottakai oli pakko vielä alkaa pyristeleen tuulikaapissa, niin ettei kukaan pääse sisään eikä ulos.. Vedin kädet eteen ristiin ja talutin ulos. Jossa sitten kerroin ettei tarvi näkyä enää mun  vuorojen aikana ainakaan.  Tässä kohden tiesin jo etten kestäisi yhtään enää painetta..

Jes kello on 23.20 valomerkki ihan just!!!! 23.27 TILATAKSEJA PIHAAN!!!! Tässä kohden olen myynyt melkein kaikki tarjousjuomat ja ainoa lantrinki oli enää maito tai vesi! Jäät oli loppu... Eikös sieltä saavu kahdeksantoista kesäsiä kloppeja joiden on juuri saatava niitä mitä ei ole enää... Sen jälkeen kuulen kuinka paska ja mulkku olen mm kun meillä ei ole tupakkaa myynnissä, eikä tota eikä tota.. Tottakai Tämähän On Luonnollisesti Tarjoilijan Vika...  Sain valomerkin myöhässä laitettua... Mutta tilannetta vielä riitti näitten "lapsosten" kanssa. Esim paimentaa ne terassille lasien kanssa, joita he nauttivat baarin parkkipaikalla.. Siitäkin sain kuulla kuinka paska taas olen. Yksi huutaa tiskillä, toinen jukeboksilla, yksi juoksee palavan röökin kanssa sisälle ja alkaa huutamaan kai määkin saan tehdä mitä haluan kun noikin saa mennä noitten lasien kanssa tuollla ympäri pihaa!! Normaalisti pinna oisi riittänyt kaikkeen, mutta nyt räjähti ja kunnolla! 

Painuin jukeboksille, pamautin kiinni. Alkoi valitus kuulumaan, huusin valomerkin tulleen 10 min sitten, mutta en vain päässyt sulkemaan sitä kun Oli vähän muuta.. Vonkuminen jatkuu.. Pinna loppu nyt! Tehkää mitä ikinä lystäätte! Mulle riitti! Painuin tiskin taakse nappasin ekan esineen mikä osu käteen ( onneksi oli vain siivouslasta..) , turhautuneena, väsyneenä, raivoa täynnä painoin täyttä höögiä vessa/siivouskaappi yhdistelmään. Heittelin kaikki tavarat ympäriinsä karjuin ja huusin pelkkää epätoivoa. Kuulin kuinka yksi asiakkaista etsi mua, en pystynyt tulemaan pois komerosta.. Lopulta kymmenen minuutin päästä tulin pois kun oli pakko, kolme asiakasta oli tyhjäntänyt baarin ja katsoivat romahtamistani pieniin palasiin... Ihminen joka kestänyt yleensä paineen kuin paineen, tehnyt aina kaikkensa jotta asiakkailla olisi mukava olla ja tuntisivat olonsa tervetulleeksi. Romahtaneena, täysin hajalla kaikesta...

He lähtivät, yritin tunnin ajan kerätä itseäni, jotta saisin tilitykset sekä siivoukset tehtyä.. En pystynyt, itkin vain. Jätin pomolle aamuksi lapun kuinka pahoillani ole kaikesta tapahtunessta, ja etten pystynyt mitään lopputöitä hoitamaan. Samassa lapussa pyydän jos joku muu hoitaisi sovitut vuoroni. Pomo laittaa viestiä seuraavana päivänä mitä oikein on tapahtunut? Kerroin tiivistetysti, johon hänen vastaus oll. Ei nyt kannata itseensä ottaa.. Noh oli "vähän" myöhäistä tässä kohden kun tehty sanottu, saatu täys romahdus.. 

Seuraavat neljä päivää vain itkin, seuraavista kolmesta viikosta ei oikeastaan ole muuta muistikuvaa paitsi istuin koneen äärellä katsellen elokuvia, kutoen sukkia. Vähän rontti kaksi kk meni ennenkuin pystyin edes poistumaan kodin ovesta. Mies ei tiennyt miten olla, ilman häntä en varmaan tässä olisi kirjoittamassa tätä vuodatusta. Pääsin lokakuussa aloittamaan terapian ja lääkkeet ahditukseen. Joulukuu oli hyvä kuukausi, tammikuussa alkoi henkinen paine kasvaan jälleen ja on ollu romahduksia. Mutta pikkuhiljaa olen oppinut puhumaan, ennenkuin on myöhäistä. En triedä tulenko koska tai koskaan toipumaan täysin. Tiedän että pirun sitkeää tekoa olen, ja on ne asiat ennenkin näyttänyt lohduttomilta, mutta aina ylös olen noussut. 

Tällähetkellä olen edelleen sairaslomalla, eikä tietoa koska olen työkykyinen, mutta sen olen sanonut että humalaisten kanssa en pysty enää toimimaan. Paras kaikille.

Tässä erään "aina vahvan" tarina, pitäisi muistaa joskus olla se itsekäs ja sanoo stop ajoissa... 

Kiitollisin olen perheestäni, ja niistä muutamista ystävistä jotka jaksanut omien murheidensa keskelllä silti olla tukena ja turvanani <3 Kiitos rakkaat siitä <3  Ja eritoten miehelleni, joka ei todellakaan ottanut sitä maailman helpointa naista vaimokseen <3